Viimein saatiin uros nostetuksi norosta, vedettiin käntylleen nurmikolle. Monissa miehin paitaa mieheltä raastettiin ja väännettiin pois enintä vettä. Pekka vain äänetönnä tarkasteli toisten touhuja.
Toverit olisivat panneet Pekan paidan puun oksalle valistumaan, mutta Pekka ei semmoisista piitannut, päällensä vain pakkasi. Läksi sitten kotiin päin väännättelemään, suu vieläkin vähän väärällään.
Äitiään kaipasi Pekka, vaan sitä ei löytynyt koko mökistä. Pekka etsi tuvasta, etsi navetasta ja saunastakin, mutta ei näkynyt sittenkään. Itku alkoi taasen ilmoille pyrkiä.
Itku se viimein pääsikin, pääsi kalvavan kaihoinen itku. Kurkun täydeltä huusi pienoinen mies, eikä välittänyt laisinkaan virtensä kauneudesta. Eihän se silloin ääni iloisesti helkähtele, kun sitä on suuret surut murtamassa...
Kuunteli Pekka väliin ja sitten alotti taasen virren uudelleen. Entistä valtavammin valitti ja yhä rämeämmin ääni värähteli.
Viimein tuli äiti näkyviin. Päreinen konttivakka sillä näkyi olevan selässä lehtiä täyteen ahdettuna, kun tulla ressutteli vesakosta pellon veräjälle. Veräjän yli se hilasi itseään konttivakkoineen ja sitten pientaretta myöten pihaan päin. Mutta mitäpä siitä oli turvaa Pekalle, torua alkoi vain likemmäksi päästyään.
-- Sillä lailla huutaa, että luulisi koko pojan sutten hampaissa olevan! Kunhan minä saan kättä pitempää, niin kyllä minä opetan, mokomankin parkujan!
Äiti meni kujanpohja-latoon ja taisi siellä lehtivakkaansa tyhjentää, koska kuului kahina. Pekka alkoi arvella, että "mikähän myräkkä tästä oikein vääntyykään, koska äiti alkoi kättä pitemmästä puhua..."
Pekan sydän alkoi niin somasti pampahdella, pelko näet rupesi rinnassa rehentelemään. Hirveältä se tuntui ajatellakin, että jos nyt ruvetaan märän paidan kostuttamaa selkänahkaa vielä koivurieskalla voitelemaan.
Arveltiin siinä vähän, että jos lähdettäisiin äidiltäkin armoakin pyytämään, mutta toisekseen ei Pekka tuntenut olevansa ollenkaan armon kerjuutuulella. Märkä paita se niin oli karaissut ruumista ja sydäntäkin, että tuntui paremmalta omaan apuun turvautuminen.
Pian oli Pekka tehnyt sen suuren päätöksensä ja alkoi vilistää pientaretta myöten vesakkoon. Tutjahteli vain päässä valkonen tukka ja veräjä muutaman kerran narahti ylös kavutessa. Veräjällä vilkasi mies vielä jälelleen ja sitten sujahti vesakkoon.