Hävettihän se toki tuodessa sitä vielä vieraitten nähtäville. Hävetti se, vaan minkäpäs sille voi, kun ei ollut parempaa.
Mutta Katri heitti sen koko häpeän Aatunsa niskoille. Jokaiselle vieraalleen, jolle keitti kahvia, selitti hän Aatua monta kertaa pyytäneensä uuden pannun ostoon, mutta eihän se jörökki välittänyt mitään, vaikka olisi minkäkinlainen tarvis. Luulisi tuon toki vähän hävettävän, vaan mitäpäs ne miehet välittävät...
Monta kertaahan se sanoikin Katri Aatullensa siitä samasesta asiasta. Koetti saattaa asian ihan selvään valoon, että Aatukin sen ymmärtäisi, mutta vieläkös se... Mököttihän vaan!
Niinhän ne miehet luulevat, että se on vaan joutavaa, joka kuuluu vaimon alalle. Katrin pisti oikein vihaksi tuommoinen jörömäisyys ja hän meinasi sanoa Aatulle ihan vasten suuta, vaan sikseenhän se sentään aina jäi. Niin monta vuotta se pannu oli jo ollut semmoisena, että Katri ei oikein varmasti muistanutkaan, ja sittenkin sanottiin vaan, että "mitä joutavia".
Se nyt vaan on semmoinen asia se, että se pannu täytyy saada, "vaikka nuha nassakasta läksisi", ajatteli Katri ja hän oli semmoinen eukko, joka pani päätöksensä toimeen.
Onneksi oli Katrilla neljä lihavaa ja kaunista kanaa, kaksi valkeaa ja kaksi ruskeaa. (Oli hänellä kiiltävähöyheninen kukkokin, mutta se nyt ei tähän kuulu, kun se ei kuitenkaan muninut.) Ne kanat kun keväällä alkoivat munia, niin Katri säästi munat ja vei pappilaan. Rahat hän pani säästöön.
Ja rahakasa kasvoi yhä villalankaisessa pussissa, kamuvakan nurkassa, tuvan peräpenkin karsinalasin puoleisessa päässä... Välistä täytyi Katrin aina katsoa pussin kiiltäviä hopearahoja ja silloin niitä kuvasteli mielessä niin ihmeen paljon hyviä ostettavia: milloin tuntui olevan ostettava mustapohjainen ja valkokirjainen karttuuninen pääliina ja milloin mitäkin. Mutta sitten kun hän taas muisti semmoisen kirkaskylkisen kahvipannun, niin lankainen kukkaro sai pitää sisältönsä, vieläpä vahvistui ja lihoi lihomistaan.
Ja tuskin oli kesä puolivälissä, kun Katri meni kauppamieheen ja osti sieltä ihan uuden kahvipannun. Se pannu oli ihan eheä joka paikasta, eikä siinä ollut ruutuja eikä röykköjä ja ripakin siinä oli oikein sepän tekemä ja ehyt.
Kun Katri tuli kotiin, pani hän sen uuden pannun salaa hiillokseen. Kuinka sievästi se kökötti siinä hehkuvan punaisen hiilloksen varassa ja porisi sitten vielä niin kumisevalla äänellä!